Täällä pohjantähden alla oli Ykspihlajan Työväen Näyttämön juhlavuoden näytelmä.
Ensin jännitimme YTN:n hallituksen hakemaa lupaa näytelmän esittämiseen. Se saatiin perikunnalta viimein käytyjen neuvottelujen päätteeksi ja se oli jonkinasteinen voitto. Lupaa ei ole aina halppo saada. Valmistelut näytelmän toteuttamiseen voisivat alkaa. Ohjaajaksi lupautui Aku-Petteri Pahkamäki ja ensitapaamisella keväällä 2017 oli paikalla reilut 20 henkilöä. Näytelmä luettiin ja asiasta keskusteltiin. Ohjaaja esitteli idean näyttämöstä, joka muodostui näyttämön lisäksi catwalkista, joka oli 2 metrin levyinen ja miltei koko salin mittainen. Alussa sen tuntui hieman oudolta, mutta siitä muodostui erinomainen näyttämö. Ohjaaja jakoi myös jo yhden roolin ja se oli Jani Ammesmäelle, joka sai Akseli Koskelan roolin – pääroolin.
Harjoitukset alkoivat elokuussa ja mukaantulevat ihmiset alkoivat olla selvillä, Työryhmässä oli yli kaksikymmentä henkilöä, sekä lisäksi äänissä ja valoissa omat henkilönsä. Se vaatikin sitä, sillä valonvaihtoja ja erilaisia äänitehosteita oli reippaasti. Myöhemmin toteutuksessa salissa kaikui sodan jyske pienoisen usvan varjostamana samalla, kun valot vaihtuillessaan loivat saliin ikimuistoisia tuntemuksia ja veivät niin katsojat, kuin näyttelijätkin vuosien taa…
Mukana olleena tällainen matka on aina ikimuistoinen. Oli kunnia saada olla tässä mukana todella hienon ryhmän osana. Ryhmässä oli aivan uusiakin kasvoja ja pitkään mukana olleita. Kaikki selvisivät todella hienosti.
Olin näytelmässä Otto Kivivuori. Ensin minun piti olla Töyryn isäntä, mutta olinkin syksyllä jo Töyryn isännän roolini opetelleena eri hahmo, mutta ei se haitannut. Harrastuksen piikkiin kaikki menee ja ei kamalasti haitannut. Ja tyylihän on se, että tehdään, mitä ohjaaja sanoo!
Harjoittelu oli tiivistä. Elokuussa aloitettiin ja ei vapaailtoja, tai -päiviä kamalasti ollut ensi-iltaan, eli marraskuun alkuun mennessä. Se on kumma miten sitä vain jaksaa työpäivän jälkeen mennä mukaan. Mutta suoraan sanottuna tämä harrastaminen myös antaa hyvin paljon ja sieltä tulee ylimääräistä energiaa ja koska mukana oli mukava porukka, oli mukanaolo mukavaa ja luontevaa. Porukka on niin samanhenkistä, että siellä keskitytään tähän harrastamiseen, eikä kauheasti mihinkän muuhun. Kahvitaukojen vitsejä ei oteta lukuun… Pitäähän välillä keventääkin.
Harjoitusten alussa Aku karjaisi ”Okei!” ja sitten oltiinkin taas mukana tekemässä YTN:lle historiallista juhlavuoden näytelmää, missä Pentinkulman elämä tuli hyvin tutuksi. Jos jotkut ajattelee, että kaikki menee tuosta vaan, niin ei sentään. Oli tässäkin mutkia matkassa, joita ohjaaja joutui todella miettiä, miten toteutetaan ja määritteli askelkuviot jne. Ohjaajamme hermostuikin muutamaan otteeseen porukkaamme ja en ihmettele – välillä meni poskelleen, mutta aina siitä noustiin. Muistan kerran, kun ohjaaja joutui keskeyttämään, kun hermot tuli liiaksi pintaan. Mutta jo jonkun ajan päästä jatkettiin ja tuollainen ohjaajan reaktio aiheutti jokaiselle mietinnän paikkaa ja pyrittiin petraamaan ja olemaan hyvin läsnä. Jos pohditte, niin ei sentään – huonoja muistoja ei todellakaan jäänyt. Tuollainen tunteiden sekamelska kuuluu projektiin, mutta kaiken kaikkiaan kunnialla päästiin maaliin ja hyvässä porukkahengessä tottakai. Ikävähän tässä kaikkia heitä on, sillä kaikista tuli samalla hyviä ystäviä.
Aku keksi hienon idean antaa pätkiksen hyvin onnistuneelle yksilölle harjoitusten päätteeksi. Se oli hieno diplomi se. Olin todella otettu, kun itsekin sain kerran sellaisen. Aioin nukkuakin sen kanssa, mutta jätin sen sentään pöydän päälle, kun morsio sanoi, ettet kai sinä sitä sentään sänkyyn ota?
Porukka alkoi muistaa repliikit ja miten liikkua milloinkin ja hahmotkin alkoivat näyttelijöiden mielessä ja toteutuksessa kypsyä lopulliseen muotoonsa. Muistan hyvin, kun Aku sanoi minulle hääkohtauksessa, että ei Otto noin humalassa ole, kun oma poika vihitään, mutta minusta taas oli kiva olla humalassa, kun oli yksi poika vähemmän elätettävänä… Okei riisuin hieman humalaa, mutta kyllä sitä nyt vähän pitää kuppia ottaa, kun poika vihitään… heh… Se on hienoa, kun itse saa kuitenkin jonkin verran kehittää omaa hahmoaan… Itse olen omaan suoritukseen tyytyväinen, paitsi muutaman kerran tuli sanottua näytelmässä vähän mitä sattuu, mutta eivät katsojat sitä tienneet…
Ensi-ilta lähestyi ja jännitys tiivistyi. Repliikit olivat hallussa ja askelkuviot ja porukka kunnossa. Elokuussa aloitettu harjoittelu muuttui lopulta valmiiksi näytelmäksi. Vatsan pohjassa oli perhosia aikamoinen katras ennen esitystä, mutta ensirepliikin jälkeen ne menivät tiehensä ja sitä keskittyi tekemään parhaansa ja piti muistaa myös se, ettei mene liian humalaan… heh…
Esitys onnistui, yleisö piti todella paljon ja se tuntui todella hyvältä. Jotkut liikuttuivat niinkin paljon, etteä itkivät vielä kauan esityksen jälkeen… Koskettava tarinahan se oli kaikkiaan, vaikkakin välissä oli iloisiakin hetkiä.
Näytöksiä oli yli kaksikymmentä ja päättyivät helmikuun alussa 2018. Katsojia riitti hyvin, näytökset menivät mallikkaasti ja voimme olla projektiin ylpeitä. Teimme matkasta Akun johdolla todella hienon ja se piirtyy muistojeni kultaiseen kärkikymmenikköön lähtemättömästi.
Kiitos kaikille kanssanäyttelijöille – veljille ja sisarille, sekä mittavalle yleisömäärälle !
Vastaa